perjantai 7. kesäkuuta 2013

Ironman St. Pölten 70.3

Hieman on ollu kiirettä kisan jälkeen, ja kisaraportin rustaaminen on vähän venynyt. Reilu viikko sitten palasin Itävallasta, missä piti olla ensimmäinen puolimatkan triathlon koitokseni, ja painotan sanaa piti...

Lento Wieniin oli siis kisaa edeltävänä perjantaina. Saatiin vuokra-auto alle, ja ajettiin suoraan majoituspaikkaan joka oli noin 30km kisapaikalta. Tässä vaiheessa keli jo hieman yllätti, eli lämpöä oli juuri ja juuri 10 astetta. En liikaa ollut vaivannut päätäni sääennusteilla, ja olin kuitenkin ottanut liikaakin varusteita mukaan.

Lauantai aamuna herättiin ja laitettiin pyörät kuntoon. Käytiin ajamassa testilenkki, joka jäi todella lyhyeksi kelin ollessa noin +7 astetta ja vettä satoi. Lähdettiin kuitenkin hyvällä fiiliksellä kisapaikalle, vaikka testilenkin aikana alkoi vähän epäilyttämään että mitä tästä tulee. Kisapaikalle kun päästiin käytiin heti rekisteröitymässä, ja haettiin muutenkin kaikki tarpeellinen/tarpeeton sälä. Samalla huomattiin että lasten kisa mikä käytiin lauantaina oli vaihdettu turvallisuussyistä pelkäksi juoksuksi, ja tässäkään vaiheessa en reagoinut sen kummemin. Mentiin kuuntelemaan kisainfoa, ja tässä vaiheessa alkoi huhut kiertämään muuttuneista järjestelyistä. Kisainfo alkoi sitten muutoksien tiedottamisella, uinti peruttu turvallisuussyistä.

Kisa-aamua edeltävänä päovänä oli sää aamulla tosiaan ollut +5 astetta ja vesisadetta. Tämän kun yhdistää +15 asteiseen veteen, on sääntöjen puitteissa uinti pakko peruuttaa. Osa oli iloisia tästä uutisesta (heikot uimarit jotka tavoittelivat paikkaa MM-kisaan), ja osa pettyneitä. Itse aluksi tosiaan erittäin pettynyt, koska tämä tarkoitti etten vieläkään pääse kokeilemaan puolimatkan triathlonia. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, oli päätös tietenkin ainoa oikea. Hypotermian riski olisi ollut järjettömän suuri, ja uskon että suuri osa olisi kuitenkin lähtenyt uinnin jälkeen märissä vaatteissa pyörän päälle. Triathlonistit eivät kuitenkaan ihan heti luovuta tai jätä leikkiä kesken, joten onneksi on taho joka tekee päätöksiä turvallisuuden takia, suurimmalle osalle tämä on kuitenkin vain harrastus. Uinti olisi ollut erikoinen, kahdessa järvessä ja parisataa metriä julksua välissä. 

Tokan uintiosuuden rantautuminen, tämä jäi sitten kokematta...

Feltit valmiina

Sunnuntai aamuna keli oli kuitenkin kohtuullinen. Kylmä ja tuulinen sää, mutta onneksi ei satanut. Lähtö myöhästyi suunnitellusta reilu puoli tuntia, ja se tapahtui Le Mans henkisesti. Lähdettiin 15 sekunnin välein pyöräkamat päällä, ja juostiin suoraan hakemaan pyörää telineestä. Lähdettiin Teemun kanssa todella alkupäästä, ja päästiin vielä samaan karsinaan, eli sanomattakin selvä että jotain kisaa tulisi olemaan.

Pyörän päälle kun pääsin, lähdettiin ajamaan vauhdikkaasti myötätuuleen. Eka 20km ajettiin pääsääntöisesti suljettua moottoritietä, joka oli vielä alamäkivoittoista. Hieman piti arvioida tilannetta, kun eka 10km meni puolitoistaminuuttia kovempaa kuin HelTrin tempossa pari viikkoa aikasemmin... Teemu lähti alusta hieman kovempaa, mutta pidin koko ajan näköetäisyyden. Ekan 20km aikana tuli kyllä enemmän porukkaa ohi kuin itse ohitin, mutta olin jo alusta asti päättänyt että tässä ajetaan omaa kisaa.

Moottoritieltä kun poistuttiin, alkoi maaseutu osuus. Seuraavat 70km olikin sitten omalta kohdalta upeimpia mitä olen koskaan ajanut. Aluksi tuli kisan eka nousu, mittaa oli jossain 4km paikkeilla.  Tämä meni ihan mukavasti, jonka jälkeen laskettiinkin sitten sama matka alas melko kapeaa ja osittain mutkaista tietä. Siitä seuraavat 30km ajettiin Tonavan vartta pitkin, ja tämä pätkä olisi varmasti ollut nopea (alamäkivoittoinen), mutta jatkuva kova vastatuuli teki tästä loppumattoman ylämäen. Mittarit näyttivät kuulemma parhaillaan 50km/h tuulta, joten olin ensimmäistä kertaa iloinen kun käännyttiin vaikka se tiesi ylämäen alkamista. Tämä pätkä ajettiin Teeemun kanssa huutoetäisyydellä, muuten ei ollut oikeastaan muita kisaajia.

Tästä lähti sitten kisan pisin nousu. Yhteenä varmaan noin 8km, josta noin 5km oli melko jyrkkää. Tässä Teemu jäi pikkasen, ja itse lähdin ajelemaan omaa tasaista vauhtia. Muutaman muunkin ohi menin, ja itseasiassa nousu tuntui melko hyvältä, oliskohan tässä piilevä vahvuus pyöräilyssä... Noin kilometri ennen mäen loppua alkoi kuitenkin pientä soraääntä kuulumaan oikeasta etureidestä. En uskaltanut enään ajaa putkelta, vaan menin loput sitten hyvällä pyörityksellä. Mäen päältä alkoi sitten elämäni paras lasku. Melko suoraa laskua tultiin yli 5km, ja sen pätkän osalta keskari näytti olleen lähemmäs 55km/h. Yli 70km/h, aerotangot, kova sivutuuli ja tuntematon tie oli sellainen yhdistelmä että jälkeenpäin vähän kyllä taas mietitytti. Itse kisassa ajatus oli enemmänkin "mitenköhän pääsen vielä kovempa?".

Lopuksi tuli vielä noin 2km nousu, ja siitä sitten palattiinkisapaikalle juoksuosuutta varten. Vaihtoon meni oma aikansa, eli otin pois kaikki lämpimät pyörävarusteet, ja kävin pikaisesti vessassa. Tästä sitten hölkälle, enkä tässä vaiheessa tiennyt yhtään missä Teemu menee. Juoksu oli kaksi kierrosta, ja reitti oli mukavan tasainen. Noin kilometrin välein oikea etureisi ilmoitteli itsestään, ja päätin etten ainakaan ekaan 10km aikana lähde kiristämään jottei mitään dramaatista tapahdu. Ekan kierroksen jälkeen näinkin Teemun, joka oli siinä vaiheessa vajaan kilometrin perässä. 

Toka kierros olikin sitten jo lajinomainen. Reisi ei enään satunnaisesti antanut varoääniä, vaan nyt tuntui jo siltä että joku lyö siihen puukolla. Tätä pystyy vielä sietämään, mutta pelko oli siitä että jos koipi sanoo lopullisesti sopimuksen. Näin kauhukuvan mielessäni miten tuun pakittamalla maaliin kun eteenpäin ei jaloilla pääse... Vauhti hyytyi vähän, mutta pysyi kuitenkin alle 5min/km. Joka juomapisteellä jotain energiaa, ja aina vilkasu että missä vaiheessa se Teemu saa mut kiinni. Noin 2km ennen maalia helpotti olo, koska tiesin että tästä vaikka ryömin maaliin vaikka mitä kävisi.

Noin kilometri ennen maalia tulikin sitten tuttu ääni taustalle. Teemu onnistui juoksemaan minut kiinni, ja totesin vaan että mene jos tuntuu hyvältä. Sen verran oli näemmä loppukiri hapottanut, ettei Termullakaan ollut varalla enään mitään vikalle kilometrille. Päätettiin sitten juosta kimpassa maaliin, selvitäänpähän ainakin yhdellä valokuvalla... Kisassa pyörä meni siis juuri alle kolmen tunnin, ja juoksu juuri alle 1.40. Ihan tyytyväinen pitää olla, ja Joroisilla sitten katsotaan uinnin kanssa mikä on oikeasti tämän lajin kuntotaso. Itävallan puolikas on kyllä reitiltään upea, ja ilman tätä poikkeuksellisa keliä tämä olisi varmasti ollut mahtava kokonaisuus. Voi siis olla että löydän itseni sieltä vielä tulevaisuudessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti