lauantai 6. lokakuuta 2012

39. BMW Berlin-Marathon

Olipahan reissu! Ennen kuin edes viime syksynä ilmottauduin, olin kuullut pelkkää hyvää Berliinin maratonista. Huikea fiilis, nopea reitti ja toimivat järjestelyt olivat kaikki juuri niin kuin muut olivat kuvailleet. Koko kaupunki eli ja hengitti maratonia monta päivää, ja fiilis oli jo kaksi päivää ennen juoksua aika loistava. Olin reissussa 10 hengen porukan kanssa, ja meistä oli 7 juoksijaa. Paikalle lensin jo perjantaina, ja pari päivää menikin sitten valmistautuessa ja kisaexpossa käyden. Perjantain kevyellä verralenkillä päätin viimein lähteä juoksemaan 4.50min/km vauhtia, eli hieman kovempaa kuin alunperin oli tarkoitus.

Juoksuaamuna heräiltiin kuuden aikaan, ja pienen aamupalan jälkeen alettiin siirtyä lähtöpaikalle. Onneksi asuntomme oli hyvällä paikalla, ja matka lähtöalueelle kesti julkisilla vain reilu puoli tuntia. En ole koskaan kokenut samaa tunnelmaa ennen tapahtumaa. Niin paljon hyväntuulisia ihmisiä eri maista, jotkut soittivat eri soittimia kadulla ja lauloivat (siis juoksijat), ja erinäköisiä porukoita tsemppasivat toisiaan. Tässä vaiheessa on varmasti hyvä mainita että juoksijoita Berliinissä on 40000, ja katsojia yli miljoona pitkin kaupunkia. Vaikka porukkaa oli paljon, sujuivat järjestelyt minusta loistavasti. Kamat sai säilöön melkein heti, ja vessajonotkin vetivät yllättävät hyvin. Meidän jengi oli eri lähtökarsinoissa, eli noin varttia vaille heitettiin vikat ylävitoset, ja kaikki lähtivät omaa karsinaansa kohti.

Minä ja Tatu lähdimme ekasta aallosta, tarkemmin sanottuna E karsinasta. Lähdimme taivaltamaan sinne, teimme pienen suunnistusvirheen, ja löysimme itsemme sulkuaidan ulkopuolelta. Seillä meni sitten vähän extra aikaa, ja lopputulos oli se, että kun pääsimme oman karsinan viereen (olimme siis ulkopuolella) niin lähtölaukaus pamahti. Lähdöstä ja muutenkin juoksusta on hyvä kooste tämän tekstin lopussa, kannattaa vilkaista minkälaisesta sirkuksesta on kyse. Onneksi kyse ei ollut 100m kisasta, joten aikaa oli vielä hyvin hyppiä oman porukan sekaan, ja lähteä matkaan. Lähtöviivalle kesti noin 4 minuuttia virallisesta lähdöstä, mutta homma toimi hyvin eli kaikki kävelivät kunnes ylittivät viivan. Lähtö tapahtui Straße des 17. Juni kadulta, ja tämä on siis suuren puiston läpi kulkeva melkein 5km pitkä suora joka on Suomen moottoritien levyinen. Tarkempaa reittiä voi halutessaan katsoa myös halutessaan täältä. Yllätyin itsekkin miten hyvin tilaa riitti, ja ensimmäinen kilometri meni heti hivenen alle 5 minuutin. Lähtösuoralle oli kerääntynyt aika määrä katsojia, ja tässä kohtaa oli pakko vilkuilla kelloa että vauhti pysyy hallussa, koska jos tunteen mukaan olisi mennyt olisi eka kymppi mennyt varmasti lähelle 40 minuuttia...

Taktiikka oli siis selvä, ja sitä yritettiin toteuttaa. Tasaista vauhtia alusta loppuun, matkalla 4-5 geeliä ja joka juomapisteeltä ainakin yksi muki juotavaa. Eka kymppi antoi taas hyvän syyn harrastaa juoksua. Se tunne kun pääsee juoksemaan täysin levänneillä jaloilla ja täydellä tankilla energiaa on aivan käsittämätön. Porukkaa oli koko kaistan leveydeltä, mutta vauhti pysyi kuitenkin hyvänä. Kyllä toki ensimmäisen 10km tuli aika paljon ohiteltua porukkaa, ja tämän vaikutusta lopputulokseen en oikein tiedä. Oma mittari antoi kuitenkin kokonaismatkaksi yli 43km, mutta pieni heitto siinäkin on. Oma arvio on, että tuli juostua yhteensä reilu 500m ylimääräistä, koska monessa kohtaa mentiin kyllä aika pitkällä virallisesta reitistä. Parissa kohtaa tuli aika epätodellinen olo, kun näki noin kilometrin eteenpäin kerralla ja tajusi sen ihmismäärän joka oli liikkeellä. Reitti oli siis koko kadun levyinen, ja monesti mentiin todella pitkiä suoria mikä oli hyvä kun porukkaa oli paljon liikenteessä. Ennen kuin tajusin oli eka kymppi juostu, ja fiilis oli vielä aivan loistava. Nyt kuitenkin alun euforia alkoi hieman hiipua, ja juoksusta tuli melko normaalia.

Toka kymppi oli siis perus juoksua, mutta tässä kohtaa alkoi jo ilmaantua pieni tarve pysähtyä vessaan. Päätin että vielä ei ainakaan pysähdytä, ja ajattelin että kyllä se ohi menee. Juoksimme Tatun kanssa koko ajan kimpassa, ja puolikkaalle asti meillä kulki juttu myös aika mukavasti. Juoksimme suurimmaksi osaksi peräkkäin, eli minä edellä ja Tatu suoraan kantapäissä kiinni. Eka puolikas taittui aikaan 1.41.14, eli mentiin jopa hieman tavoitteen ali. Pienet ylävitoset jouduttiin taas heittämään, ja matka jatkui taas mutta nyt jo hieman raskaammin. Tässä kohtaa loppuikin sitten keskustelu, ja nyt päästiin itse asiaan. Hapot alkoivat hiipiä jalkoihin, ja joka askel tuntui hieman edellistä raskaammalta. Kilometrit 25-30 olivat jo melkoisen pahoja, koska jo kympin kohdalla alkanut pakottava vessatarve vain yltyi. Nyt se aiheutti jo haasteita juoda, joten valinnanvaraa ei enään paljoa ollut. Noin 30km kohdalla oli geelipiste, ja poimimme siitä yhdet kofeiinigeelit matkaan jotka otimme heti. Noin kilometri tämän jälkeen jouduin pysähtymään pikaiselle vessakäynnille, ja luulen että aikaa tähän meni vain reilu 30sek. Tatu sanoi että hän jatkaa, ja että juoksen hänet kiinni seuraavan 5km aikana.

Sen verran oli vessahädän pidättely vaikuttanut, että nyt oli myös pakki vähän sekaisin. Tästä alkoikin sitten mielenkiintoinen viimeinen 10km, kun ei voi syödä enään mitään, ja jalatkin olivat jo aika hajalla. Onnistuin kuitenkin juoksemaan vessakäynnin kiinni, eli juoksin seuraavat kolme kilometriä noin 4.30min/km vauhtia. Mietin vain koko ajan että missä pirussa Tatu menee, kun kaveria ei näy missään ja selkä pitäisi tulla jo vastaan. Noin 34km kohdalla oli laitettu näyttö johon tutut saivat etukäteen kirjoitella viestejä (juoksuchippi aktivoi ja henkilökohtiset viestit näkyivät hyvin suurella näytöllä), ja olihan minullekkin sinne kirjoiteltu. Tämä taisi olla ainoa kohta vikan kympin aikana kun hymyilin...

35km kohdalla tuli sitten se kuuluisa tunne, pääsenkö maaliin? 7km tuntui käsittämättömän pitkältä matkalta, koska tässä vaiheessa joka askel tuntui siltä kun joku löisi puukon suoraan reiteen. 36km kohdalla oli meidän porukka tien varressa, ja ainoa mitä onnistuin huutamaan oli että missä hel....... Tatu menee. Eivät olleet nähneet, mutta en kyllä olisi saanut enään mitään loppukiriä sovitettua. Luulen että tässä kohtaa ennätyksen yrittäminen alkoi tuntumaan pirun huonolta idealta, mutta luonne ei onneksi anna periksi luovuttaa. Ihan pienikin nousu tiputti vauhdin alle 5min/km, mutta onneksi niitä ei tällä reitillä paljoa ole. 40km kyltin kohdalla huomasin että nyt ei vauhti enään pysy vaikka kuinka puristaa. 35-40km tultiinkin jo 4:55min/km vauhtia, eli onneksi vauhti tippui vain 5sek/km. Kun kännyttiin loppusuoralle, ja Branderburger Tor tuli näkyviin niin monilla tuli hymy kasvoille, ei meikäläisellä. Vika 500m tuntui silloinkin niin pitkältä, että ei kyllä paljoa naurattanut. Loppukiristä ei ollut tietoakaan, nyt kaikki voimat oli pitää jalat liikkeessä ja estää hyytymistä. Nauratti jälkeenpäin, että viimeisellä kilometrillä oli varmasti juoksun paras tunnelma ja reittikin aivan uskomaton siinä kohdalta, ja itse en muista oikein mitään siitä. Joutui katsomaan viedoilta miten se maaliintulo oikeasti meni. Maalissa nettoaika oli siis 3.23.17, ja toka puolikas oli 1.42.03, eli vain vajaan minuutin ekaa hitaammin. Itseasiassa se oli juuri vessakäynnin verran hitaampi, eli vaikka juoksu tuntui vähän epätasaiselta, oli se itseasiassa kellontarkkaa työtä. Täältä löytyvät minun juoksun tulokset ja väliajat.

Luulin että pahin tunne oli ohi, mutta itseasiassa seuraavat 5 minuuttia maaliintulon jälkeen olivat melkein pahimpia. Tuli mieleen Klamydian laulun sanat, "mä pelkään että mä kuolen, tai etten kuolekkaan", koska en yksinkertaisesti tiennyt miten päin olla niin ettei taju lähde. Onneksi järjestäjät pakottivat eteenpäin, eli pysyttiin pienessä liikeessä noin 10 minuutin ajan. Nopeasti pääsinkin suurelle puistoalueelle, josta nappasin mukaan alkoholittoman oluen ja bongasin Tatun myös tuoppi kädessä.  Alkoholiton olut maistui aika mahtavalta, ja se on muuten palautusjuomana aika loistava. Istuttiin alas puimaan juoksua läpi, ja silloin selvisikin miksi en enään kaveria saanut kiinni. Tatu sanoi että kofeiinigeeli oli potkaissut aika kovaa, ja hän juoksu sitten maaliin 4.30min/km vauhtia. Vikat kaksi kilometriä oli tullu vielä kovempaa, joten itsekkin harkitsen tässä kahvinjuonnin lopettamista jos se tarkoittaa tuollaista efektiä kofeiinigeelistä...

Yhteenvetona erittäin onnistunut juoksu. Vielä kun vähän saa tankkausta ja valmistelua hiottua, ja oppii tuntemaan omaa kroppaansa paremmin niin eiköhän tästäkin vielä saada minuutteja pois. Tätä tapahtumaa voi siis lämpimästi suositella tasan kaikille, ja olen aivan varma että joku vuosi juoksen täällä uudestaan. Täytyy myöntää että asvaltilla maratonin juokseminen oli pahempaa kuin luulin. Itsellä ei pitäisi ylipainoa olla, mutta kova alusta tuntui kyllä reisissä ja alaselässä odotettua enemmän. Nyt onkin vuorossa hieman rennompaa treeniä ilman suunnitelmaa. Seuran leiri on lokakuun lopussa, eli siihen asti en aio tehdä mitään suunnitelmaa vaan vetää fiiliksen mukaan.



2 kommenttia:

  1. Onneks olkoon vielä tätäkin kautta, hyvin sä kyllä vedät! Ja näitä raportteja on kiva lukea.:)

    VastaaPoista
  2. Samoin ajatuksin, kirjoituksesta pääsee hyvin mukaan tunnelmaan. Joskus pitäisi kaikkien maratoonareiden päästä tällaiseen useiden kymmenien tuhansien ihmisten tapahtumaan.

    VastaaPoista